Mieheni kuoli 27 avioliittovuoden jälkeen lentokoneen syöksyttyä maahan Puolassa. Lähetitte minulle ja 13-vuotiaalle tyttärelleni tuolloin hyvin lohdullisen sanan. Se on kantanut meitä vaikeina kuukausina ja kantaa meitä jatkossakin. Liimasin kortin jääkaapin oveen, mistä näen sen päivittäin.
Sen lisäksi yksi asia tuotti minulle iloa: Ensin tyttäreni, sitten ystävieni kysyessä minulta, miten voin yhä rakastaa Jumalaa, siihen minulla oli täydellinen vastaus tuon kortin sanoissa: ”Isäni, en ymmärrä sinua, mutta luotan sinuun!”
Uskoani en ollut koskaan kadottanut, mutta en tiennyt, miten selittää sitä toisille, kunnes korttinne tuli. Siten minulla oli antaa vastaus lapselleni ja todistus ystävilleni; emmekä koskaan voi tietää, kuinka moni on tullut sen kautta kosketetuksi.

Eräs sveitsiläinen lähetystyöntekijä vieraili luonamme Kaanaassa, ennen kuin hän matkusti jälleen Angolaan. Herra puhui hänelle, ja hän oli valmis palaamaan Afrikkaan – aavistamatta, mikä häntä siellä odotti. Hän kertoi meille myöhemmin:
Kapinalliset olivat luvanneet meille, etteivät he milloinkaan hyökkäisi lähetysasemallemme, mutta tilanne muuttui äkillisesti. Mykistyneenä jouduin katselemaan, miten he tuhosivat sairaalan. Itse pelastuin kuin ihmeen kautta, vaikka minua uhattiin viidakkoveitsellä. 30 sotilasta vei minut mukanaan, olin köysiin sidottuna, paljain jaloin ja ylläni vain yöpaita. Niin minua kuljettiin viidakkoon, kohti täyttä epävarmuutta kapinallisten armoilla: ”Eteenpäin, liikettä, tai muuten kuolet!”
Saavuttuamme yhteen heidän tukikohdistaan saatoin hieman levähtää. Sain lopulta joitakin vaatteita mutta kenkiä en vieläkään. Pyysin silloin itselleni Raamattua. He löysivät yhden umbundunkielisen, jota onneksi ymmärsin. Siitä kiittäessäni eräs sotilas ojensi minulle silmälasit. En ollut niitä pyytänyt, mutta lukemiseen todellakin tarvitsin niitä. Se oli minulle ihmeellinen merkki Jumalalta. Raamattu lohdutti ja rauhoitti minua.
Monien sisäisten taisteluiden jälkeen saatoin todella antaa anteeksi sieppaajilleni ja hyväksyä uuden tilanteen rauha sydämessäni. Rukoilin: ”Isä, en ymmärrä tätä, mutta luotan sinuun.”
Kapinallisten päällikkö oli käskenyt viedä minut heidän päämajaansa. Olin järkyttynyt, sillä paikka sijaitsi maan toisessa ääressä. Lukiessani Raamattua osuin jakeeseen: ”Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut” (2. Moos. 23:20). Otin sanat heti omikseni, ja mutisin hämmentyneenä: ”Herra, miten hyvä sinä oletkaan minulle.”
Kanssani oli todella enkeli! Hänellä oli paljon tehtävää, sillä päivittäin 24 tunnin ajan kohtasin monia vaikeuksia. Usein olin kuolemanvaarassa; minun oli vaellettava paahtavassa helteessä tai trooppisissa sadekuuroissa. Öisin ylitimme jokia ja soita, ja olimme pakomatkalla seitsemän kuukautta!
Mitä he tekisivät minulle päämajassa? He vapauttivat minut! Lopulta istuin lentokoneessa tuskin uskoen, etten enää kävellyt vaan lensin. Olin vaeltanut jalan 3 200 kilometriä. Enkeli ja Raamattu olivat olleet seuralaisinani. Niiden kautta saatoin paremmin oppia tuntemaan Jumalaa, myös kaikkein mahdottomimmissa tilanteissa.
Sisar Gandhi Marinovaa pyydetään monesti kertomaan todistuksensa, ja useimmiten hän tiivistää sen äiti Basilean sanoihin:

Vaikka menettäisimme kaiken,
Jumalaa emme voi koskaan menettää.
Kun sinulla on hänet, sinulla on kaikki mitä tarvitset
pelon ja ahdistuksen keskellä.

Glommajoki oli tulvinut yli äyräitten, patoja sortui, laajat alueet olivat veden peitossa. Myöskään meidän pieni Pohjolan Kaanaamme ei säästynyt. Suurin huolemme koski kirjavarastoa.
”Onko kirjat siirretty pois kellarista?” kuului odottamatta erään ystävän ääni. ”Vain osittain. Emme jaksaneet enempää.” ”Puolen tunnin kuluttua vesi yltää teille asti. Sitä ennen ehdimme tehdä jotain!” Pian tämän jälkeen ystävä palasi mukanaan 14 nuorta sotilasta, jotka eivät olleet kyenneet tekemään enää mitään padon pelastamiseksi. He kamppailivat jokaisesta minuutista – ja kun vesi sitten tunkeutui kellarin lattialle, oli viimeinenkin kirjalaatikko viety turvaan.
Tonttimme oli muuttunut järveksi; edellisenä päivänä istutetut kukat kelluivat sen pinnalla. Reliefistä ’Tuhlaajapojan paluu’ näkyi enää Isä – sitten tulva pysähtyi. Se oli meille kuin merkki: Isä on vetten yläpuolella!
Äkkiä ympärillämme oli toimittajia. Sellaiseen emme olleet varautuneet. Meidän vastauksemme eivät valitettavasti kummunneet nöyryydestä, joten ei tarvinnut hämmästellä, että lehdistön yliampuvat tulkinnat kuohuttivat. Isä oli turhaan odottanut, että Danielin tavoin olisimme kansamme kanssa tunnustaneet: ”Me olemme tehneet syntiä, olemme rikkoneet sinua vastaan… Me tuomme sinulle nöyrät pyyntömme, emme omaan vanhurskauteemme, vaan sinun suureen armoosi luottaen” (Dan. 9:5,8).
Tätä suurta armahtavaisuutta koimme sitten ylenpalttisesti: Samaiset sanomalehdet julkaisivat lukijakirjeen, jossa tunnustimme epäonnistumisemme. Kirjeessä lainattiin myös osia kirjasesta ’Kun Jumala ei enää vaikene’, joka oli julkaistu norjaksi juuri ennen tulvaa. Suuri kristillinen päivälehti kirjoitti siitä arvostelun. Sen jälkeen puhelin ja faksilaite eivät olleet enää hiljaa. Kirjakauppiaat soittivat, koska asiakkaat kyselivät ajankohtaista äiti Basilea Schlinkin kirjoittamaa kirjasta. He halusivat tilata sitä kesätapahtumien kirjapöydille. Monet löysivät siitä vastauksen polttavaan kysymykseen: ”Miksi tämän täytyi kohdata juuri minua?” He saivat lohdutuksen ja heidän luottamuksensa Jumalan rakkauteen vahvistui.
sisar Michaela ja sisar Josuana

Sisartemme kaikkein koskettavimpiin elämyksiin Japanissa kuuluu tri Martin M. Kawanon tapaaminen. Hän on yksi Nagasakin atomipommi-infernon eloonjääneistä. Kun pommi pudotettiin, hän oli vain 700 metrin päässä räjähdyspaikasta. Hän kertoo tapahtuneesta eräässä aikakauslehdessä (Together 15.8.1957):
Kello oli yksitoista elokuun 9. päivänä vuonna 1945. Menin yliopistosairaalan tutkimushuoneeseen aavistamatta, että korkealla kaupunkimme yllä oli jo pudotettu toinen tämän sodan aikana käytetyistä atomipommeista.
Yhtäkkiä magnesium-salamaa muistuttava häikäisevä välähdys valaisi koko huoneen. Kaksi sekuntia myöhemmin seurasi valtaisa, sokaiseva isku. Kauhea voima heitti minut lattialle. Luultavasti iskun tainnuttamana en pystynyt kuulemaan mitään. Yritin hengittää, mutta melkein tukehduin savuun. Rikinkatku oli sietämätön.
Tunsin kuolemani lähestyvän ja siksi polvistuin viimeisillä voimilla luovuttaakseni sieluni Herralle. Pelko, huoli ja epätoivo olivat poissa. Koruttomin sanoin kiitin Jumalaa siitä, että Hän oli siunannut elämääni sen jälkeen, kun olin 15 vuotta aiemmin oppinut tuntemaan Herrani… Rukoilin: ”Herra, ota elämäni käsiisi, ja anna anteeksi kaikki syntini. Jätän kaiken, itseni ja myös omaiseni, niin kaiken rakastaviin käsiisi…”
Yhtäkkiä näin heikon valon hohteen sillä kohtaa, missä ennen oli ollut ikkuna. Syöksyin sitä kohti, hyppäsin alas – neljä ja puoli metriä – ja putosin maahan vahingoittumattomana. Mutta ulkona ei näkynyt päivänvaloa, vain harmaanruskeankeltainen valo kuin toisesta maailmasta. Ja raivoava tuuli! … Kaikki oli liekeissä lukuun ottamatta sairaalaa, josta juuri olin päässyt ulos sekä sitä pientä maakaistaletta, jolla seisoin… Tulimerestä kuului kymmenien tuhansien epätoivoisten kaukainen huuto. Minua kuitenkin ympäröi outo hiljaisuus. Liekkimeren reunalla myrkyllisen, radioaktiivisen pilven alla liikkui haamumaisia hahmoja…
Lähdin juoksemaan vuoren suuntaan menevää polkua, sillä kaikkialla muualla raivosi tuli. Yhä vieläkin kuulen korvissani sortuneen rakennuksen alle loukkuun jääneen äidin viimeisen epätoivoisen huudon, kun hän pyysi pelastamaan raunioilla istuvan itkevän poikansa. Ehdin ottamaan lapsen syliini, ennen kuin tuli nielaisi hänen äitinsä…
Tämän eloonjäämiskilpajuoksun kamppailussa minua piinasi jatkuvasti kysymys: miksi olen yhä elossa? Miksi minut säästettiin tuhansien muiden menehtyessä…? Kun lopulta saavutin katolisen sairaalan, olivat voimani miltei lopussa. Tuttu lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa ottivat minut ystävällisesti vastaan ja aloin yhdessä heidän kanssaan auttaa haavoittuneita niin pitkälle kuin niukoin käytettävissä olevin lääkintätarpein oli mahdollista. Miten vähän tiesimmekään siitä, että monet potilaamme olivat jo kuolemaan tuomittuja radioaktiivisen säteilyn aiheuttamien sisäisten verenvuotojen vuoksi.
Maatessani myöhään yöllä sairaiden ja haavoittuneiden keskellä ruohikossa mietin tämän katastrofin tarkoitusta… Muistin lukeneeni edellisenä iltana psalmia 91, ja nyt kaikui 7. jae uudelleen mielessäni: ”Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä ja ympäriltäsi kymmenentuhatta, sinä säästyt.”
En tiedä mitä tulevaisuus tuo, mutta olen varma, että sama Jumalan rakastava käsi, joka salli minun jäädä eloon, tulee johtamaan minua myös eteenpäin ja sallimaan elämäni koitua Hänen ylistyksekseen. Ja tiedän, ”että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa” (Room. 8:28).

Sisar Rubinan veljenpoika, joka ei vielä ollut täyttänyt neljää vuotta, antoi meille unohtumattoman opetuksen, mitä merkitsee olla todellinen taivaallisen Isän lapsi. Sisaren käly kirjoitti:
Joshua sai palkkioksi erityisen leikkikalun, jonka hän sai itse valita. Kauhistuin hieman sen hintaa, mutta minun oli pidettävä sanani, olinhan antanut hänen valita vapaasti. Hän leikki koko aamupäivän lelullaan, ja halusi ehdottomasti ottaa sen mukaan, kun oli aika lähteä hakemaan siskoa koulusta. Siellä hän näytti lelua ystävälleen, joka oli myös odottamassa isosiskoaan. Me äidit juttelimme keskenämme poikien leikkiessä. Ei kestänyt kauan, kun Joshua juoksi pelästyneenä luoksemme: hän oli kadottanut pienen osan uudesta lelustaan!
Ensimmäinen ajatukseni oli: vasta äsken ostin sen, ja jo nyt se on rikki! Joshua oli kovin pahoillaan. Ja niin etsimme yhdessä puuttuvaa osaa. Jos se oli pudonnut koulun pihan likakaivoon, olisi kaikki toivo mennyttä. Joshua pyysi anteeksi, mutta silti minun täytyi tehdä hänelle selväksi, että olin surullinen enkä voisi korvata sitä. ”Etkö edes syntymäpäiväkseni?” ”En, en edes silloin!”
Paluumatkalla koulusta Joshua toisti vielä, miten pahoillaan hän oli. Sitten hän sanoi: ”Äiti, minä pyydän Jeesusta auttamaan, että se osa löytyisi.” Ja pääni puistelusta huolimatta hän lisäsi: ”Niin, mutta silti äiti, jos Jumala voi siirtää vuoria, niin hän voi siirtää sitä pientä osaa ja auttaa minua löytämään sen.” Poika sulki silmänsä, pani kädet ristiin ja rukoili: ”Jeesus, ole kiltti ja auta minua löytämään leluni puuttuva osa. Aamen.” En voinut yhtyä rukoukseen, en liioin vastustaa sitä – joten en sanonut siihen mitään. Illalla mieheni kuultua asiasta hänkin suhtautui siihen varsin epäillen.
Seuraavana aamuna Joshuan ensimmäinen kysymys oli, olinko vielä vihainen hänelle. Vastasin: ” Kyllä vähän, mutta en haluaisi kuulla lelusta enää mitään!” Saatoimme isosiskon kouluun ja tulimme koulun pihalla samaan kohtaan, missä pojat olivat leikkineet. Kuulin silloin sisälläni äänen: ”Etkö usko, että poikasi rukous kuullaan?”
Sydämeni värähti vähän, ja halusin lähteä paikalta mahdollisimman nopeasti. Yhtäkkiä näin silmäkulmastani maassa pienen muoviosan. Jollainlailla olin onnellinen, mutta toivoin silti samalla esineen olevan jotain muuta. Mutta Joshua huusi jo: ”Äiti, löysin kadonneen osan! Minähän sanoin sinulle, että Jeesus kyllä auttaa minua – ja hän teki niin! Kiitos Jeesus, että autoit minua!” Hän sanoi sen niin kovalla äänellä, että muutamat äidit ja lapset kääntyivät katsomaan meitä. Pyysin Jumalalta ja Joshualta anteeksi epäuskoani. Näin, kuinka ylpeä Joshua oli siitä, että hänellä oli Jumala, joka auttoi löytämään lelun osasen – kaikkien muiden epäillessä.